Hei ja tervetuloa lukemaan uutta blogiani, joka on omistettu Naru-kissan kuulumisille ja kissan elämälle.
Täällä Shanghaissa on melko paljon kulkukissoja, niinpä myös mun parvekkeen alla asusteli jokin aikaa sitten emo ja viisi pentua. Mulla oli tapana viedä niille ruokaa iltaisin, ja vaikka ne olivat aika arkoja, ruoka kelpasi. Kun eräänä iltana noin kuukausi sitten lähdin ulos viemään ruoka-annosta, heti oven ulkopuolella istua nökötti pieni pentukissa, tosin vanhempi kuin ne vielä emonsa kanssa eläneet viisi. Mä taisin vähän jopa säikähtää, kun yhtäkkiä pimeässä edessä onlikin jokin otus.
No ihan täpinöissäni tietysti lahjoitin ruokalautasen pennulle, eikä se juossutkaan karkuun niinkuin melkein kaikki muut pihan kissoista vaan tuli määrätietoisesti syömään. Se oli niin pieni ja laiha pikkarainen, että sydän ihan särkyi kun se kehräsi tyytyväisenä ruokalautasen äärellä. Istuin reunakivelle katselemaan sen ahmimista ja kun kissa oli lopettanut (ja huolellisesti nuollut lautasen) se kiipesi ihan oma-aloitteisesti syliini kehräämään.
Enhän minä voinu kissaa ottaa, vaikka tietty olin jo kauan aikaa sitten päättänyt että jostain joskus on kissa saatava. Mutta ei nyt sentään Shanghaissa! Kävelin edestakaisin pihalla ja pikkukisu seurasi niin söpösti ihan kintereillä. Yhtäkkiä muistin, että olin joskus miettinyt kissan nimiä, ja ainoa jonka niistä siinä muistin oli Naru. "Naru?" mä kutsuin sitä, mutta eihän se mitenkään tietysti reagoinu. Mutta siitä hetkestä, kun mä kutsuin sitä nimellä, ni tiesin että Naru on mun kissa.
Naru tuli sitten mukana kotiin ja asettui sinne ihan heti kuin ei olisi koskaan kadulla elänytkään. Ihme pirpana...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti